Kolmannen ensimmäinen kolmannes

Raskausviikot 0-14

Kolmannesta lapsesta juteltiin kevyesti jo toista odottaessa. Synnytyksen jälkeen tuntui että seuraava olisi tervetullut vaikka heti, mutta jälkitarkastuksesta tarttui kuitenkin mukaan minipillerit jotka aloitin parin viikon kuluttua. Siihen asti ''ehkäisynä'' toimi imetys jonka vuoksi kierto ei ollut
palautunut. Ei tosiaan niin vakavasti otettu ehkäisyasioita kun ei uudelleen raskautuminen olisi ollut mitenkään huono asia. Pienen Vienan ollessa 4kk, imetys loppui rintaraivoamiseen. Heti en suinkaan luovuttanut vaan tein kaikkeni että neidille olisi vielä tissi kelvannut, mutta lopulta kaikki olimme niin puhki että oli pakko siirtyä pulloiluun. Jonkin aikaa vielä pumppailin mutta maito tyrehtyi nopeasti kun vauva ei käynyt rinnalla. Tällöin kierto alkoi palailla. Yhdet kuukautiset ehti tulemaan ennen vahvoja epäilyksiä (ja toiveita) uudesta tulokkaasta. Muutama viikko vierähti ja testissä loisti taas ne tutut kaksi viivaa. Olo oli lähinnä epätodellinen. Kesti pitkään ennen kuin edes jollain tapaa sisäistin asian, tuntui vain liian hyvältä ollakseen totta.

Ensimmäiset oireet ennen positiivista testiä

-mahan nipistely ja kivut

-herumisen tunne rinnoissa

-hormonifinnit

Heti plussan jälkeen alkoi pahoinvointi. Ja pahempana kuin koskaan. Viikot 4-11 oksensin koko ajan, aamusta iltaan 5-15min välein joka ikinen päivä. Mikään ei pysynyt sisällä enkä pystynyt tekemään mitään koska voimat olivat menneet täysin. Monta kertaa oltiin lähdössä sairaalaan tippaan mutta jostain syystä peräännyin joka kerta. En osaa sanoa miten hoidin kaksi lasta siinä kunnossa yksin mutta jotenkin se näköjään hoitui. 

Kun 11. raskausviikko alkoi, en enää oksentanutkaan. Melkein itkin onnesta. Siitä jatkui enää kuvottava olo ja satunnainen oksentelu jota kesti sitten ensimmäisen kolmanneksen loppuun ja vähän toisenkin puolelle.

Ensimmäiseen ultraan varasin ajan heti kun sain tietää raskaudesta, jotta saatiin määritettyä tarkka kesto. Viikkoja oli 6+.

Maha alkoi näkymään joskus siinä viikolla 8-9. Liitoskivut ja selkäsärky liittyivät myös seuraan hyvin aikaisin. Huomasin heti että raskaana oleminen näin pian synnyttämisen jälkeen onkin vielä vaikeampaa kuin luulin. Olo ja kivut vastasivat hyvin pian viimeisen kolmanneksen vointia, ihan kuin edellinen raskaus olisi vain jatkunut siitä mihin jäi.

Seuraava ultra oli nt-ultra, sikiöseulonta. Kaikki oli kunnossa ja vauvan koko vastasi kolme päivää isompaa eli 12+3.

-Crista

Pidempi synnytys...

...pidemmin kerrottuna.

36+6

Maanantai-iltana menimme normaalisti nukkumaan, kun yhtäkkiä tuntui kuin olisi valunut housuihin hieman vettä. Kävin vessassa, vaaleanpunaista vettä. Sydän meinasi hakata rinnasta läpi. Vettä tihkui hyvin vähän, mutta näin se synnytys viimeksikin alkoi. Tällä kertaa vaan ikävä kyllä ei ollut viikot täynnä (tuntia vajaa täysiaikainen!), joten protokollan mukaan piti toimia niinkuin ennenaikaisessa vedenmenossa. Soitin synnärille ja sieltä käskettiin tulemaan näytille. Soitettiin veljelleni että tulee vahtimaan esikoisemme unta, ja sitten lähdimme taksilla kohta TAYS:sia. Saavuimme perille joskus puolenyön ja yhden välillä.

Tyhjä synnytysvastaanoton käytävä tuntui yhtä pitkältä kuin viimeksi.

Ensimmäiseksi pääsin makaamaan käyrille, kipuja ei ollut yhtään. 

Vauvan syke oli kovin korkea koko ajan, joten sitä seurattiin pitkään ja tarkasti kätilöiden ja lääkärin voimin.
Seuraavaksi pääsimme käymään lääkärin luona näytillä. Saatiin testillä varmuus siitä että vuoto on todella lapsivettä, ja pieni sai painoarvioksi noin 3100g.

Nyt veimme tavarat säilytyslokeroon, vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja menimme synnytyssaliin hetkeksi käyrille seuraamaan lisää vauvan sykettä. Kello alkoi olla kolme yöllä ja olin aivan valmis nukkumaan. Kipuja ei ollut vieläkään. Kätilö löysi meille tyhjän osastohuoneen johon miehenikin sai tulla nukkumaan. Jouduttiin laittamaan kanyyli ja antibioottitippa, koska lääkärillä otettu streptokokki-näyte ei ollut vielä valmis. Varoiksi siis, jos vaikka olisi ollut positiivinen. Tipan jälkeen pääsin viimein nukkumaan hetkeksi. Parin tunnin päästä sain mukavasti taas herätyksen antibioottitippaan numero kaksi.

37+0
Tiistaina heräsin aamulla ennen seitsemää. En raaskinut herättää miestä, joten napsin vain kuvia muistoksi ja käppäilin ympäri huonetta.
Kahdeksalta hoitaja tuli ottamaan verikokeen, ja heti perään saapui taas kätilö laittamaan minut tippaan. Sitten aamupalaa. Seuraavaksi alettiin keskustelemaan käynnistelystä. Kohdunsuun tilanne ei ollut edennyt oikeastaan yhtään, edelleen se 2-3cm auki ja pehmeä, ja kanavaa vielä jäljellä. Omia supistuksia oli melko säännöllisestikin, mutta ei riittävän voimakkaita ja pitkiä. Siispä cytotec murusilla alettiin kypsyttelemään tilannetta.
Koko tiistai päivä meni oikeastaan siinä jumppaillessa ja sairaalan käytävillä ravatessa. Äiti ja veli tulivat käymään sairaalalla tyttäremme kanssa. Huoneemme oli edelleen tyhjänä joten mies sai yöpyä kanssani osastolla.

37+1
Verikokeet, ab-tippa, käyrät, aamupala. Lisää cytotecia. Supistuksia tulee säännöllisesti ja olo on erittäin epämukava. Väsyttää ja haluaisin kovasti kotiin. Tässä vaiheessa oli jo monta itkua itketty miehen kainalossa. Olin niin turhautunut, enkä ymmärtänyt miksi vesiä ei voitu puhkaista kunnolla, jotta synnytys saattaisi lähteä etenemään tehokkaammin. Viimeksi kävi aivan samoin, synnytys pitkittyi ja pitkittyi, vedet olivat jo menneet korkealta joten infektioriski nousi koko ajan. En tainnut missään vaiheessa saada kunnollista vastausta miksi näin ei voitaisi tehdä, vaan syötetään pelkkiä käynnistystabletteja. No, cytotecin määrää nostettiin taas, ja supistukset voimistuivat tasaisesti. Sisätutkimuksessa todettiin että joo, ehkä juuri ja juuri sentin edennyt.
Kävin tutkimuksen jälkeen vessassa ja huomasin että vuodan aika paljon verta ja limatulppa tuli ulos.
Tämä voimisti supistuksia entisestään.

Loppupäivän, illan ja yön kävelin vain pitkin osaston käytäviä miehen käsivarressa roikkuen, jumppapallolla pomppien ja itkien. Kivut olivat kovat enkä jaksanut enää yhtään.
Tuntui että kaikki meni vain pieleen, olin tuskissani, väsynyt, turhautunut. Ja tämän lisäksi sain huonekaverin, eli miehen pitäisi lähteä kotiin. Kätilö oli kuitenkin sitä mieltä että ei nyt yötä vasten lähetetä isukkia kotiin, jos vaikka päädytään vähän reippaammin nopeuttamaan vauvan saapumista tavalla tai toisella.

Niinpä kätilö nappasi sänkyni ja kärräsi sen osaston perheaulaan, sellaiseen oleskeluhuoneeseen joka oli avoinna kaikille. Olin niin onnellinen ja kiitollinen. Ähisin ja puhisin, ja yritin lievittää kipuja kuumalla geelipussilla sekä miehelle valittamisella. Kätilö sanoi että nyt kannattaisi koittaa levätä edes vähän, huomenna synnytetään vaikka väkisin. Käperryin miehen syliin sängylle geelipussi etureisien ja mahan välissä. Nukahdimme molemmat pian.

37+2

Herätessäni supistukset olivat kadonneet.
Olin saanut jo niin suuren toivonmurusen kätilön puheista, ja nyt mieleni vaipui taas epätoivoon. Aloin tosissani pelkäämään leikkausta.

Uusi juuri vuoroon tullut lääkäri tuli katsomaan minua. Hän sanoi että nyt lopetetaan nuo lääkkeet, ja aletaan ihan tosissaan savustamaan pikkuneitiä ulos. Lähdetään synntytssaliin, puhkaistaan vedet ja laitetaan oksitosiinitippa. Vihdoinkin! Olin aivan taivaissa.
Kerättiin tavarat sängylle ja lähdettiin osastolta kohti salia.
Pääsimme sen huoneen viereen jossa kolme vuotta sitten synnytin Violan. Huoneita yhdisti sama vessa ja pesutila, joten molemmat tytöt saisivat ensipesunsa samassa altaassa!
Tapasimme synnytyksessämme avustavan kätilön. Hän oli erittäin mukava ja ammattitaitoinen. Kävimme läpi asiat joita toivoisin synnytykseltä. Halusin toimia omien vaistojeni varassa, ja halusin rauhaa sekä hiljaisuutta.
Laitettiin minut vielä makaamaan käyrille, ja mies lähti hakemaan puhtaita vaatteita itselleen.
Antibioottitipan kanyyli oltiin jo otettu pois, joten nyt piti laittaa uusi oksitosiinitippaa varten. Vasemmasta kädestä löytyi oikein hyvännäköinen suoni, ja hyvä se olikin, sillä verta ruiskusi parin metrin päähän ja pulppusi pitkin sänkyä ja lattiaa. "No mehän saadaan tästä nyt näppärästi muutama putki verta!"
 Mies tulee takaisin, näkee minut ja kätilön naureskelemassa veren keskellä. Taisi hieman hämmentyä.

Lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot. Ei mennyt kuin pari minuuttia, ja supistukset alkoivat olla sietämättömiä. Siis oikeasti sietämättömiä, paljon pahempia kuin viimeksi. Oksitosiinia ei siis edes tarvittu. Menin jumppapallon päälle heilumaan ja otin ilokaasua. Se ei ikävä kyllä lievittänyt kipua, pisti vain pään pyörälle muutamaksi sekunniksi.
Supistukset olivat äärimmäisen voimakkaita johtuen niistä cytoteceista. Taukoa ei juurikaan ollut välissä, ja jokainen supistus oli todella pitkä. Se oli helvettiä. Olin polvillani ja nojasin korotettuun sängynpäätyyn, yritin tuskissani huutaa haluavani epiduraalin. En kuitenkaan kyennyt puhumaan. Huusin vaan. Jossain vaiheessa mies kuitenkin ymmärsi mitä yritin sanoa ja hän pyysi kätilöltä puudutusta minulle. Tarkistettiin ensin kohdunsuun tilanne. Noin 4cm auki. Niinpä kätilö lähti hakemaan epivälineitä.
Parissa minuutissa hän tuli takaisin valmiina laittamaan puudutteen. Ne pari minuuttia minä olin vain karjunut ja itkenyt kivusta. Seisoin sängyn vierellä ja vaikersin että tuntuu kamala paine, ihan kuin pitäisi ponnistaa.
"Se on varmaan vaan tuo pystyasento, suthan tarkistettiin ihan kolme minuuttia sitten, ei se sieltä vielä tule".
No tarkistettiin sitten kuitenkin uudestaan. Täysin avautunut, ja pää on ihan juuri tulossa ulos. Parissa minuutissa 4cm-->10cm. "Aikamoista, ei sitten ihme että sattui hei! Mut nyt pitäis alkaa ponnistaa."
Entä se epiduraali?!
Ei tietenkään voi laittaa enää tässä vaiheessa, joten nyt mennään ilman lääkkeitä tai puudutteita. Roikuin miehessä kiinni ja karjuin. Toivottavasti kovin moni viereisissä saleissa pian esikoisensa synnyttävä ei kuullut. Ei minun eläimelliset ääntelyt sitten ainakaan helpottanut heidän henkistä valmistautumista koitokseen.
Pari ponnistusta ja pää näkyi. Pitkä ponnistus perään ja olkapäät näkyivät. "Jaahas, täällä on käsi pahasti jumissa, koita olla ponnistamatta." Tytöllä oli käsi poskella, kämmenselkä poskea vasten. Sitä siinä väänneltiin jonkun aikaa, ja arvata sattaa, se teki kipeää. Todella kipeää.
Seuraava ponnistus ja repesin.
Loppurutistus ja hän syntyi vihdoinkin.

Pienokainen laskettiin syliini. Kätilö tarkisti pienen käden ettei mikään vaan mennyt rikki.
Isi erotti meidät leikkaamalla napanuoran.
Seuraavaksi tietenkin istukan synnyttäminen ja paikkojen kasaanompelu. Tämäkin piti kestää ilma puudutuksia, koska repesin kuulemma sen verran pahasta paikkaa että puudutuspiikki olisi todella inhottava laittaa.
Kävin suihkussa ja isi meni punnitsemaan ja mittailemaan pientä. Ollessani vielä suihkussa isi sai vauvan syliin, paidan sisälle ihokontaktiin.

Sitten otin vauvani rinnalle ensimmäiselle ruokailulle. Siinä hetkessä kaikki oli käsittämättömän täydellistä. Niin pieni, niin kaunis. Ihastelimme häntä kilpaa.

Pian vauva alkoi narisemaan. Me miehen kanssa ensin naureskelimme että voi kuin suloista ääntä hän pitää. Kätilö kuitenkin huolestui, koska vauva on kuitenkin vasta juuri ja juuri täysiaikainen, ja narina voi olla oire infektiosta tai nesteestä keuhkoissa.
Vauva täytyisi viedä lastenosastolle, ja minun pitäisi siirtyä synnyttäneiden osastolle ilman vauvaa.
Taisin olla surullisempi kuin koskaan ennen. Ei juuri synnyttäneeltä äidiltä voi viedä lasta pois.
Hänet kuitenkin vietiin, ja minut kärrättiin sängyllä osastolle huoneeseen jossa oli kaksi muuta äitiä vauvojensa kanssa. En kestänyt kuunnella vauvojen tuhinaa ja itkua joten pyysin miestä kysymään vaihtoehdoista. Sain tyhjän huoneen.
Seuraavassa tarkastuksessa vuosin liikaa verta, enkä saanut lupaa liikkua. En siis päässyt katsomaan lastani. Perheemme tulivat heti katsomaan meitä, mutta lastenosastolla sai olla vain yksi vieras vanhemman lisäksi, joten miehelläni meni jonkun aikaa käyttää kaikki tervehtimässä pienokaista. Esikoisemme ei päässyt ollenkaan influenssakauden vuoksi, joten hän hengaili minun kanssani tuon ajan ja sai hieman lohdutettua.
Perheidemme lähdettyä kotiin minut tarkistettiin taas, ja sain luvan käydä katsomassa lasta maksimissaan tunnin ajan jos lupaan liikkua vain pyörätuolilla ja pysyn paikoillani. Lastenosasto oli todella kaukana, monen mutkan takana.
Pääsimme perille ja pienokaisemme odotti kanyyli päässä johtojen ympäröimänä. Vauvalla oli antibioottitippa infektioepäilyn vuoksi. Keuhkot kuvattiin eikä sieltä löytynyt mitään, mutta sydämessä oli sivuääni. Kuulemma yleistä, mutta täytyy seurata.

Mies nosti hänet syliini. Nyt olin taas maailman onnellisin ihminen. Tunnin ajan pitelimme vauvaa vuorotellen. Tunti ei ole koskaan mennyt noin nopeasti.

Oli aika lähteä takaisin huoneeseeni, ja pian miehen oli aika lähteä kotiin. Sain kipulääkkeitä ja kohtua supistavaa lääkettä. Keskellä yötä heräsin siihen kun huoneeseeni tuodaan juuri synnyttänyt nainen. Hänenkin tyttärensä oltiin viety lastenosastolle.
Aamulla aloin heti soittelemaan miehelle että tulisi sairaalalle ja veisi minut katsomaan vauvaa. Eipä hän tietenkään vastannut kun nukkui pers homeessa. Hoitaja kävi katsomassa minua ja sanoi että tänään voisin lähteä kotiin jos haluan. Pakkasin siis tavarat, vaihdoin omat vaatteet päälle ja jatkoin miehen pommittamista.
Mies saapui paikalle ja lähdimme heti pyörätuolin avuin lapsemme luokse. Pitelimme häntä koko päivän, aivan iltaan asti. Yritin imettää monta kertaa ja ihan hyvin se onnistuikin, mutta maitoni ei ollut noussut vielä joten lisämaitoa tarvittiin pullosta. Kotiinlähdön aika tuli, ja niin kävelin itkien ulos sairaalasta.
Oli ihanaa olla pitkästä aikaa kotona, mutta todella epäluonnollinen tunne parannella juuri synnyttänyttä kroppaa eikä vauvaa näy missään. Esikoisemme oli vielä isovanhemmillaan hoidossa joten saimme onneksi vähän rentoutua ja levätä. Söimme pitsat ja menimme ajoissa nukkumaan. Heti aamusta lähdimme ajelemaan kohti sairaalaa. Otimme turvakaukalon ja vauvan kotiutumisvaatteet varoiksi mukaan jos vaikka saisimme hänet mukaan.

 Muutaman tunnin oltuamme sairaalalla, meille ilmoitettiin että jos arvot näyttävät hyvältä seuraavissa mittauksissa, ja lääkäri näyttää kotiinlähtötarkastuksessa vihreää valoa, voisimme viedä vauvamme kotiin. Odotimme malttamattomina, ja viimein illan tullen lääkäri tuli tarkistamaan hänet. Sydämen sivuääni kadonnut, kaikki näytti hyvältä. Puimme tytön ja köytimme kiinni turvakaukaloon ja lähdimme kotiin.

Eipä tämäkään synnytys mennyt odotusten mukaan, mutta upea kokemus kaikesta huolimatta💗

 Viena Vanessa Maarit
9.3.2017
3065g
50cm
💗

 Synnytyksen kesto 62h, ponnistusvaihe 7min
Spontaani päätilasynnytys
Synnytystoimenpiteet: vesikalvon puhkaisu

Back At It

" Kyllä, uunissani on pulla. Pienen pieni ihmispulla. Ja jos kaikki menee hyvin, pääsen jonain päivänä julkaisemaan tämän tekstin. 

Kaksi viivaa ilmestyi silmieni eteen kaksi päivää sitten neljän kuukauden yrityksen jälkeen, 18.7.16. Clearblue digital kertoi eilen että hedelmöittymisestä on kulunut 1-2 viikkoa. Apua. 

Plussasta lähtien olen leijunut pilvissä. Posket sattuu hymystä. Olen vaan niin onnellinen. 

Raskaus tuntuu heti näin alkuun paljon todellisemmalta kuin Violaa odottaessa. Silloin tiesi asiat vain teoriassa, kuuli neuvoja ja tietoja, ja luki asioita netistä. Ei sisäistänyt että sieltä tulee ihan oikeasti ihminen, täysin omanlaisensa persoona. Nyt tietää mitä odottaa. Kivut, mielialan heittelyt ja hirveä olo ei tule enää yllätyksenä. Synnytys ei tule järkyttämään enää samalla tavalla. Imetys on koettu. Unettomuus ja ne kamalat hetket kun tuntee olevansa neuvoton onnettomalta näyttävän vauvan kanssa. Tietty jokainen raskaus, synnytys ja vauva ovat täysin omanlaisiaan, mutta onhan tässä nyt paljon varmempi olo kaikesta. 

Toisaalta kuitenkin pelottaa paljon enemmän. Juurikin siitä samasta syystä, tiedän mitä odottaa. Koitan luottaa siihen että jos raskaudesta ja/tai synnytyksestä tulee läheskään yhtä vaikea, osaisin käsitellä tilanteen rauhallisemmin ja varmemmin. Mutta mitä jos olo tosiaan tulee olemaan yhtä paha kuin viimeksi, miten hoidan jatkossa kodin ja uhmailevan lapsen joka ei pysy sekuntiakaan paikallaan? "

Hyvinhän kaikki meni, ja tällainen sieltä tuli💗

Viena Vanessa Maarit

Viena syntyi 9.3.17, ennenaikaisen vedenmenon ja 62 tunnin synnytyksen jälkeen. Painoa 3065g ja pituutta 50cm. Upea pieni menninkäinen, niin suloinen, iloinen ja rauhallinen. Syntymästään asti tuijottaen ihmetellyt maailmaa suurilla ja pyöreillä nappisilmillään. 

Viena täyttää pian 5kk, ja pitäisi alkaa maistelemaan soseita. En ole sitten millään tapaa valmis siihen kehityksen virstanpylvääseen. Ensimmäiset kuukaudet mentiin täysimetyksellä, ja nyt jo jonkin aikaa osittaisella. Ikävä kyllä.

Tällä hetkellä Viena osaa nauraa ääneen, höpöttää, ottaa tavaroista kiinni ja viedä ne suuhun, kääntyä kyljelleen ja vatsalleen, ja liikkua jotenkin mysteerisesti paikasta toiseen kun silmä välttää.

Hän rakastaa isosiskoaan suunnattomasti, ja sietää tältä paljon kiusaa. Viena on muuten kovin herkkä, mutta Viola saa aika paljon pelleillä ennenkuin pieni ottaa siitä itseensä.

 Enempää en saa aikaiseksi tältä istumalta, mutta yritän pian näppäillä synnytyskertomuksen ja raskaudesta jonkunlaisen postauksen. Kestää hetki oppia tämä uusi tietokone, ja tietty muutenkin vähän takkuilee kirjoittaminen (ja aivotoiminta ylipäätään) näin pitkän tauon jälkeen!

Omaa aikaa

Torstaista asti ollaan oltu taas Jaakon vanhempien luona. Lähdin tänään yksin junalla kotiinpäin, ja perhe tulee huomenna perästä. Neljä tuntia siivousta takana eikä loppua näy vieläkään. Lupasin kuitenkin miehelle, ja itselleni, että saan koko kodin viimeisen päälle kuntoon ennen kuin he astuvat huomenna ovesta sisään. Kaksi jätesäkillistä vaatteita roskiin, ja yksi säkillinen varastoon odottamaan kevättä. Ja sitten vielä se valtava kasa pieneksi jääneitä taaperon vaatteita. Kolme koneellista pyykkiä taas pesty, ja nyt kuulostaa kone sen verran hiljaiselta että täytyy käydä vielä kerran täyttämässä. Kyllä voi kolmella ihmisellä olla paljon vaatetta...

Niin harvinaista että saan olla ihan yksin kotona, joten täytyi tässä vähän rentoutuakin. Vlogmas videoita youtubesta, vadelmamoussea, kynttilöitä ja kasvonaamio. Ja tuo aukeavan hyasintin tuoksu, en mä muuta tarvitsisi päästäkseni joulufiiliksiin.

Kuvien lisääminen ja niiden koon muokkailu on näköjään aivan kohtuuttoman vaikeaa taas. Siispä 

tyydymme aivan liian suuriin, ja huonosti aseteltuihin kuviin. 

Täällä taas

Meidän elämässä on tapahtunut kaikenlaista. Hyvää ja pahaa. Kuitenkin sellaisia asioita joita en ole halunnut tänne julkisesti jakaa, ja elämä on pyörinyt juurikin niiden asioiden ympärillä, joten kirjoittamisen aiheita ja aikaa on ollut hyvin hankala löytää.

Sama kaava alkaa toistua. Motivaation puute> pitkä tauko> pahoittelut pitkästä postausvälistä> perus kuulumisten kertomista> pitkä tauko> pahoittelut pitkästä postausvälistä.

Tuntuu myös siltä että välillä meidän elämä on vaan niin tasapaksua, eikä ketään kiinnosta lukea miten monta vaippaa tänään on vaihdettu, kumpaa puuroa tänään syötiin aamupalaksi, ja kuinka paljon piti taas opetella miten johtoja/kasveja/meikkejä ei saa syödä. Kuitenkin blogiin näpyttely on niin ihanaa omaa aikaa taapero-arjen keskellä, että aion jatkaa sitä jokatapauksessa. Ihan vaikka ainoa kiinnostunut olisikin äitini. Moi äiti.


Jostain täytyisi nyt aloittaa...
Lähdetään vaikka siitä että Jaakko on muuttanut meidän luokse. Erossa oltiin sen 8kk, ja pian Violan 1v syntymäpäivän jälkeen löysin itseni taas sieltä tutusta ja turvallisesta kainalosta. Jonkin aikaa siinä oltiin ja ihmeteltiin, ja syyskuussa päätettiin että nyt on aika irtisanoa isukin poikamiesboxi. Täällä meillähän tuo jo muutenkin asui, täytyi vaan virallistaa se ihan paperille.
Parisuhdeasioista en aio tänne ainakaan nyt tämän enempää kirjoitella konsultoimatta tuolta toiselta puoliskolta. Siispä jatketaan eteenpäin.

Viola on puolitoistavuotias. Aivan käsittämätöntä. Hän tepastelee loppumattomalla energialla hurjaa vauhtia, höpöttää ja tarinoi todella tärkeitä asioita jatkuvasti, laulaa kuin enkeli, tanssii taitavasti, antaa suukkoja, haleja ja silityksiä päivittäin maailman suurimman hymyn kera, ja ennen kaikkea saa kerta toisensa jälkeen sydämen pakahtumaan onnesta. Niin pieni ihminen niin suurella persoonalla.
Neuvolassa ei olla puoleen vuoteen käyty, joten pituudesta en osaa sanoa, mutta 86cm vaatteet pääasiassa käytössä. Paino pysynyt samoissa lukemissa jo jonkun aikaa tuon kävelyn aloittamisen myötä.  Vaaka (jolla hän käy itse punnitsemassa päivittäin) näyttää about 11kg. Hampaita löytyy edestä 7 ja poskista ainakin 2.  

Askin puolella jo mainitsinkin pyrkiväni päivittelemään blogia nyt joulukuussa mahdollisimman usein. Viimeisestä postauksesta taitaa olla jo puoli vuotta, ja toivoisin saavani tästä pienen potkun persuuksille. Sellaisen potkun joka saisi mut kirjoittamaan enemmän. Tähän ensimmäiseen en ikävä kyllä saa kuvia. Puhelin meni rikki ja nyt on käytössä iPad, jolla en ole vielä ehtinyt pahemmin mitään räpsimään. Tulevat tekstit toivottavasti näyttävät sitten vähän kivemmilta tuoreiden kuvien koristamana.

Meillä asuu taapero

Kirjoittamisesta on taas niin kauan aikaa etten taida edes osata enää. Päässä on ollut ajatusten ylikuormitus, ja samalla tuntuu että vintti lyö tyhjää. On siis tuntunut paremmalta ajatukselta jättää bloggaaminen taas hetkeksi jäähylle.

Mutta mitäs meille...Prinsessa on nyt taapero. Vauvavuosi suoritettiin kunnialla ja tyttö kasvaa ja oppii entistä nopeammin. Kävelyllä ei vielä näytä olevan kiire, mutta sanallisesti on jo nyt lahjakas.

Möi(moi)

Äiti

Iti(isi)

Pallo

Koira

Hiljaa

Ei

Tätä

Mitä

Emmee/mäemmee(en mene)

Älä

Nänä(nälkä)

Nam nam

Elekieli on myös hyvin voimakasta. Puhuu äänensä lisäksi käsillä kun selittää tärkeitä asioitaan, osoittaa sormella selvästi halutessaan jotakin ja ilmeilee ihan koko ajan. Niin ja pudistaa päätään väillä ''ei''-sanan sijasta/lisäksi. Liikkuminen on erittäin ketterää ja reipasta, ja tuetta seisominen onnistuu hienosti jos vain jaksaisi pysyä sekuntia kauemmin paikoillaan. Hän osaa kiivetä sohville ja sängyille (sekä syöttötuoliin jos vain äiti antaisi näyttää taitonsa), ja laskeutuu joka paikasta varmoin askelin jalat edellä. Täytynee siis alkaa pikkuhiljaa harkitsemaan ''oikeaan'' sänkyyn siirtymistä.

Yöt nukutaan pääsääntöisesti heräilemättä. Tämä vaihtelee toki vähän riippuen siitä missä yö vietetään, ja ketä on läsnä. Tietysti päivän ruokailuilla ja päikkäreillä on myös osuutta asiaan. Kahdeksalta nukkumaan ja yleensä 7-9 aikoihin ylös. Joskus vaatii vaipanvaihdon ja tilkan vettä kuuden aikoihin, mutta haluaa mennä takaisin nukkumaan.

Pientä uhmailua ja selvää oman tahdon näyttämistä huomaa päivittäin. Jos ei saa tehdä juuri sitä mitä haluaa, juuri silloin kun haluaa, vetäisee pieni kunnon kiukunpuuskan. Kunhan hän ei saa huomiota ritinällä ja rätinällä, se loppuu kuin seinään. Mutta on tuossa paketissa aivan älytön temperamentti ja vahva persoona. Vasta 1v eikä nytkään anna kenenkään niin sanotusti talloa päältään.

Hyvin on siis mennyt, ja selvästi helpompaa kuin vaikkapa pari kuukautta taaksepäin. Nyt neitokainen osaa touhuta ja leikkiä yksin, eikä roiku äiskän punteissa huutamassa koko aikaa. Jotenkin tosi jännittävä aika menossa kun oppiminen on niin hurjan nopeaa. Välillä tarvitsee vain sanoa jokin sana pari kertaa, ja Viola yrittää toistaa sen. Myös kävelemään lähteminen voi tapahtua oikeastaan minä hetkenä hyvänsä.
Leikkimisessä muutenkin alkaa olla jo selvästi jotain järkeä. Hän leikkii kukkuuta verhon kanssa, yhdistelee palikoita, kääntee kirjoista sivuja, yrittää pukea vaatteita jne...Niin viisas pienoinen!

Unikoulu

''Nyt on tosi huono omatunto, kun jätin vauvan yksin huutamaan. Mielestäni vauvan ei tarvitse kokea sellaista turvattomuuden tunnetta ikinä.''

''Väitän että unikoulu pelasti perheemme''

''Minusta unikoulu on huomattavasti pienempi paha kuin jatkuvasti valvova ja huonosti nukkuva vauva ja äiti.''

''En haluaisi satuttaa lastani henkisesti, mikäli unikoulusta aiheutuisi pahakin hylkäämisen kokemus ja trauma, joka olisi hänellä kannettavanaan aina aikuisenakin''

Kyseinen aihe selvästi jakaa paljon mielipiteitä. Vaikka useat asiantintijat vakuuttavat ettei unikoulusta ole mitään haittaa lapselle, monet vastustavat ja tuomitsevat melko rankallakin kädellä. Ajattelin siis nyt vähän kirjoitella meidän kokemuksesta.

''Monet väsyneet äidit turvautuvat unikouluun kun eivät muutakaan keksi''

Kuulostaa järkyttävältä miten äitien väsymystä aliarvioidaan ja vähätellään. Itsellä on tässä vuoden aikana ollut muutama jakso jolloin väsymys on vienyt vallan kaikesta, ja tuntui etten yksinkertaisesti pysty enkä kykene. Miten voi olla kellekään hyvä jos vauva sekä äiti ovat jatkuvasti väsyneitä, eikä kumpikaan saa koskaan hyviä yöunia?

Meillä unikoulu alotettiin melko aikaisin (noin puolen vuoden iässä) pikkuhiljaa. Vaipanvaihto, pullollinen ruokaa sängyssä, tutti suuhun ja lähden pois. Olin todella yllättynyt miten helposti se kävi Violalle, tyttö oppi oikeastaan heti nukahtamaan itse. Nykyisin hyssyttely, sylissä pitäminen yms ei saa neitoa unten maille. Neuvolassa viimeksi kysyttiin miten nukutan. Varovasti vastasin että hän nukuttaa itse itsensä. Sielläkin keinoa kehuttiin, koska kuulemma sitten auttaa myös tulevaisuudessa. Kaikille se ei tietenkään sovi, mutta olen todella iloinen että juuri tämä on Violalle paras tapa. Pakkohan se on myöntää että on helpottanut omaakin elämää melkoisen paljon. Välillä tyttö herää yöllä hetkeksi, mutta nukahtaa heti itse takaisin koska ei tarvitse/halua/vaadi äitiä nukuttamaan.

Jonkun aikaa meillä nukuttiin 12h yöunia putkeen, kunnes taas rutiinit meni sekaisin Violan jatkuvan edestakaisin reissaamisen vuoksi. Eihän sille mitään voi, mutta ei selvästi tee tytölle hyvää.
Päiväunille nukahtaminen käy huomattavasti helpommin kun yöunille. Päikkäreitä meillä nukutaan tällä hetkellä kahdet, ja molemmille hän nukahtaa joko heti kun pää painautuu tyynyyn, tai parin minuutin kitinän jälkeen. Olettaen että äippä on osannut viedä juuri oikeaan aikaan nukkumaan. Yöunille hän nukuttautuu keskimäärin 5-20min. Käyn toki välillä katsomassa ja laitan Violan takaisin makaamaan, ja laitan tutin takaisin suuhun.

Tätä menetelmää en noudata jos tyttö on kipeä, kuten juuri nyt. Pientä flunssanpoikasta, ja ylähampaat puskee kipeästi läpi. Vastaan itkuun heti, koska tiedän että hän oikeasti nyt tarvitsee äitiä eikä vaan kitise turhasta.

Sanomattakin siis selvää, kannatan unikoulua täysin. Kunhan lapsen tarpeista huolehditaan, eikä anneta huutaa esimerkiksi nälkäisenä tai täyden vaipan kanssa. Niin kauan kun lapsi itkee vain ja ainoastaan siitä syystä ettei halua nukkua ja väsyttää, kaikki on hyvin. Lapsi on tyytyväisempi. Äiti on tyytyväisempi.